Olen miettinyt yksinäisyyttä ja olen tullut tulokseen, että on kahta lajia yksinäisyyttä. Vapaaehtoista ja pakollista yksinäisyyttä.
Vapaaehtoisessa yksinäisyydessä vapaaehtoisessa yksinäisyydessä jättäydytään tahallaan syrjään ja seurataan sivussa miten toiset elävät, kun taas jotkut jäävät yksin, kun eivät sitä halua. Heitä ei huomioida, ja ovat kuin ilmaa.
Toisaalta he voivat helpommin etsiä toisaalta sosiaalista kontaktia, kuin vapaaehtoisesti syrjäänvetäytyvät, sillä vapaaehtoisesti syrjäytyvät pelkäävät ottaa kontaktia. Itse kuulun näihin, sillä en uskalla lähestyä toisia ihmisiä. En edes uskalla kirjoitella netissä, tai oikeastaan tänne, kun täällä pystyy olemaan anonyymina.
Ehkä yksinäisyys on kohtaloni, jos on, sen hyväksyn. Sillä on yksinäisyydessä hyvätkin puolensa. Ei tarvi kärsiä, kun toinen satuttaa tunteellisesti. Ei tarvi huolehtia siitä, että ottaa yhteyttä toiseen ihmiseen. Toisaalta olisi se kiva, jos olisi joku, johon ottaa yhteyttä, mutta ei ole, joten saan selviytyä, miten parhaaksi näen.
Tai onhan perhe ja sukulaiset, mutta ei kai niitä lasketa ystäviksi. Ei kai.
No, heitä lukuunottamatta olen aika yksin. Toisaalta kivaa, toisaalta taas ei. No, yksinäisyys on kunkin oma juttu, kunhan se on vapaaehtoista, eikä kukaan sitä koe pakollisena.

Poistin edelliset kirjoitukset. Ei niissä niin tärkeää asiaa ollut.

//Edit: Muokkasin kirjoitusta, se oli vähän sekalainen.